Koulukiusattu itkettää nyt koululaisia
Janne Kinnusen omiin kokemuksiin pohjautuva näytelmä vetää koviksetkin hiljaisiksi.
Yhtäkkiä Janne Kinnusen päässä musteni ja hän lysähti polvilleen Teatterikorkeakoulun salin lattialle.
Hän oli taas alakoululainen. Kiusattu ja hyljeksitty.
Tiedättehän te! Kaikki me olemme nähneet, kun kaveria kiusataan. Koulutoveria, opiskelutoveria, työtoveria.
Eristämistä, porukan ulkopuolelle sulkemista. Mulkoilua ja mukilointia, tönimistä. Selän takana supisemista. Perättömiä puheita. Uhkailua ja kiristämistä.
Siitä kaikesta Kinnusella on kokemuksia.
”Joka viidettä meistä on kiusattu”, hän toteaa yleisölleen Kajaanin lukiossa.
Kajaanin kaupunginteatterin näyttelijä on kiertänyt marraskuusta lähtien Kainuun ja Pohjois-Pohjanmaan kouluja esittämässä lapsuuden koulukiusaamiskokemuksistaan tekemäänsä pienoisnäytelmää.
Menossa on 82. esitys, neljäs samana päivänä.
Katsomossa on pelottavan hiljaista.
Kinnusen kiusaaminen alkoi jo ennen ensimmäisen luokan alkua, kouluun tutustumispäivänä.
Seuraavana päivänä samat pojat, jotka olivat tönineet häntä ja pudottaneet keinusta, tulivat hakemaan hänet ”leikkimään” kanssaan.
Kurmuutus alkoi lähimetsässä.
Poikia oli kaksi, Janne oli yksin. Keppien iskut sattuivat. Muurahaispesässä poltteli. Viimein hän pääsi karkuun, kivisateen saattelemana.
Samat kaksi poikaa pitivät huolen siitä, että Janne jäi koulussa porukan ulkopuolelle.
”Olin hirvittävän yksin.”
Kukaan ei halunnut leikkiä hänen kanssaan välitunnilla, ei edes jutella. Liikuntatunnilla joukkueeseen hänet kelpuutettiin viimeisenä.
Ylenkatsetta ja ivallista hymyä. Mitätöintiä.
Eihän sellaista tapahdu Kajaanin lukiossa?
Viime marraskuisen kouluviihtyvyyskyselyn mukaan tapahtuu, Kajaanin lukio ei ole poikkeus. Lukioikäisten kiusaaminen on vain jalostuneempaa, enemmän henkistä kuin fyysistä, ja se tapahtuu sosiaalisessa mediassa.
”Huora, vitun huora, vitun lauta, äitis on ruma läski, painu vittuun, sua ei jää kukaan kaipaamaan” , Kinnunen esittää ”tavallisen tytön” laulun. Sanat ovat somesta.
Kun Kinnunen kysyy yleisöltään, kuinka moni on nähnyt netissä vastaavaa kirjoittelua, kaikkien tyttöjen kädet nousevat.
Janne Kinnusen koulussa Kontiolahden Jakokoskella oli kolmekymmentä oppilasta ja kolme opettajaa. Jannen luokalla oli seitsemän oppilasta, kaikki poikia.
Miksi Jannea kiusattiin?
”Ei saisi olla erilainen”, Kinnunen aloittaa.
Jo se, että hän oli ollut päivähoidossa kodin ulkopuolella ja toiset eivät, riitti tekemään hänestä erilaisen.
Jannen isä ja äiti kävivät töissä parinkymmenen kilometrin päässä Paiholan sairaalassa, ja poika kulki heidän mukanaan sairaalan työntekijöiden lapsille tarkoitettuun päiväkotiin.
Naapuruston lapset jäivät vieraiksi.
”En kuulunut joukkoon.”
Sen jälkeen mikä tahansa kelpasi kiusaamisen syyksi.
”Hermoheikko! Hikipinko! Läski!”, Kinnunen lukee paperilapuille kirjoittamiaan syitä ja heittelee ne lukion auditorion lattialle.
Hän oli hyvä oppilas. Siis ”hikipinko”.
”Tein ensimmäisen virheeni kolmannella luokalla kun sain kymppi miinuksen matematiikan kokeesta.”
Se oli sokki. Poika repi koepaperin palasiksi. Luokkakaverit ilkkuivat.
Kiusaajat olivat myös keksineet, että kun Jannea kiusasi riittävän kauan, häneltä meni hermo ja hän kävi päälle.
”Opettajat näkivät tietysti vain sen.”
He tuntuivat ajattelevan, että oppilaiden oli selvitettävä keskenään ongelmansa.
”Yksikin opettaja uhkasi, että jos en lopeta, hän käskee yläluokan poikien antaa minulle selkään.”
Vanhemmilleen Janne ei kertonut kiusaamisesta, ”mutta he aavistivat” ja yrittivät jutella hänen kanssaan.
Poika vaikeni.
Hänen kiusaajillaan oli millä kiristää häntä.
Jos kerrot iskällesi ja äiskällesi, me kerrotaan sinusta niille. Pojat olivat kuulleet ekaluokkalaisen Jannen ”lääkärileikistä” ylemmän luokan tytön kanssa.
”Se oli täysin viatonta, mutta valtavan häpeällistä ja noloa sen ikäiselle.”
Lopulta, neljännellä tai viidennellä luokalla Janne kertoi asiasta äidilleen. Sen jälkeen isä jutteli asiasta kiusaajien kanssa ja kiristäminen loppui. Kiusaaminen ei.
Janne ainoa lohtu oli syödä. Neljännellä luokalla hän oli 140 senttiä pitkä ja painoi 64 kiloa.
Maanantain vastaiset yöt hän kieriskeli valveilla vuoteessaan.
Jannesta tuntui, että häntä kiusasivat kaikki.
”Koska kukaan ei tullut koskaan väliin. Koska kukaan ei sanonut ainoataan ystävällistä sanaa.”
”Hiljaiset hyväksyjät” ovat hänestä yhtä pahoja kuin kiusantekijät. He mahdollistavat kiusaamisen jatkumisen.
Esityksessä Kinnunen todistaa mielipiteensä todeksi.
Tällä kertaa hän on kiusaaja, uhria esittää hänen säestäjänsä Matias Nieminen.
Kinnusen otteet kovenevat. Kukaan ei pysäytä, vaikka hän on sitä pyytänyt, jos menee liian pitkälle.
Hän tarttuu Matiaksen hiuksiin ja painaa niittipistoolin hänen päätään vasten.
Viimein katsomosta kuuluu hiljainen ääni: ”Stop.”
Kinnunen kumartaa: ”Kiitos.”
Kun päivittäistä kiusaamista oli jatkunut kolme vuotta, Janne oli lopussa.
Oli lokakuinen pakkaspäivä, aurinko paistoi vielä korkealta. Janne palasi koulusta tyhjään kotiin, otti lukollisesta vinttikomerosta isänsä hirvikiväärin ja istui viileään ullakkoportaikkoon.
”Muistan ikkunasta tulevan valon ja höyryävän hengitykseni. Ja ajatukseni: tänään on kaunis päivä kuolla.”
Jokin, ”sisäinen ääni”, sai kymmenvuotiaan pyörtämään päätöksensä.
Myöhemmin hän muisti, että noihin päiviin mahtui myös valoa. Hän oli saanut koulun näytelmässä pääroolin, hän esitti Kesäkissaa.
”Näyttämöllä olin turvassa kiusaajilta. He saattoivat vain toistaa annettuja vuorosanoja.”
Kokemus oli hyvä. Kenties ratkaiseva.
Samoihin aikoihin Jannen vanhemmat hankkivat hänelle lemmikin.
”Joku perhe halusi päästä luonnehäiriöisenä pitämästään koirasta. Se ei muka pitänyt lapsista.”
Suomenpystykorva Pike ja Janne olivat erottamattomat ensi tapaamisesta lähtien.
Jannen kiusaaminen loppui kuudennella luokalla, kun hän kasvoi nykyiseen pituuteensa 175-senttiseksi. Hänen painonsa pysyi entisenä. Ahmimisen tilalle tuli treenaaminen.
”Nostin painoja ja hakkasin säkkiä. Opettelin puolustamaan itseäni.”
Viimeinen episodi käytiin koulun puutyötunnilla. Kun toinen kiusaajista oli räksyttänyt aikansa Jannelle, Jannella pimahti ja hän löi tätä ”kakkosnelosella” selkään.
Häpeä iski välittömästi.
”Itkin ja pyysin häntä lyömään takaisin.”
Poika löi. Tapauksesta muistuttaa murtuman jäljiltä vinoksi jäänyt nenä.
Yläasteella Janne tapasi päiväkotikaverinsa ja elämä alkoi maistua.
”Torjuin ikävät muistikuvat niin tehokkaasti, että unohdin koko kiusaamisen. Päällimmäisenä oli selviytyminen.”
Pahaa oloaan Janne purki punkiin.
”Selvisin vihalla eteenpäin.”
Kinnunen pääsi Teatterikorkeakouluun kolmannella yrittämällä, 19-vuotiaana.
”Ehkä kasvoni jäivät valitsijoiden mieleen.”
Skinheadit olivat mukiloineet Kinnusen naaman ja silmät turvoksiin edellisiltana Joensuussa. Kinnusen punkbändi, The Plastic Testicles, ei miellyttänyt kotikaupungin skinejä.
Teatterikoulussa Kinnunen joutui vastatusten itsensä kanssa.
Näyttämötyön silloisen professorin Kari Väänäsen ”synapsinen tunneharjoitus oli leikkiä tulella”.
”Se toimi liiankin hyvin.”
Kinnunen, toisen vuoden oppilas, tärisi ja itki hysteerisesti teatterikoulun lattialla.
Kouluhelvetti oli palannut hänen mieleensä.
Kun itku helpotti, Kinnunen päätti tehdä näytelmän kiusaamiskokemuksistaan.
Siitä tähän päivään on kulunut 20 vuotta. Vasta viime syksynä, 40-vuotiaana, hän tunsi olevansa valmis tarttumaan kipeään aiheeseen.
Kiusaaminen oli jättänyt häneen syvemmät jäljet kuin hän halusi uskoa.
”Olin koko ajan vihainen. Huusin ja räyhäsin pienimmästäkin syystä kuin pikkulapset. Viha alkoi syödä sisältä, katkeruus oli jo pitkällä.”
Hän kävi terapiassa kolmen vuoden ajan kolmesti viikossa.
Toipuminen alkoi, kun hän suostui elämään torjumansa tapahtumat uudestaan läpi.
Jakokosken ala-asteen kaikille oppilaille ei käynyt yhtä hyvin kuin Kinnuselle, televisiostakin tutulle näyttelijälle.
Kinnusen luokan seitsemästä pojasta enää kolme elää, hän itse mukaan luettuna.
”Yksikään ei ole lähtenyt oman käden kautta.”
Toinen kiusaajista hukkui Pielisjokeen vappuaaton yönä poikien ollessa kahdeksannella luokalla.
”Rukoilin ala-asteella niin monta kertaa, että tule Jumala ja tapa kiusaajat. Kun se tapahtui, tunsin että se oli minun syytäni.”
Toinen kiusaajista löytyi vuosia myöhemmin kuolleena kodistaan, hämärissä olosuhteissa. Kinnunen oli tavannut hänet opiskeluaikanaan, sattumalta, mutta ei ehtinyt ottaa kiusaamista puheeksi.
”Olisi pitänyt.”
Se olisi todennäköisesti nopeuttanut hänen toipumistaan.
Muiden luokkatoveriensa kanssa hän kyllä puhui.
”He olivat yllättyneitä ja pyysivät anteeksi. He eivät olleet nähneet tai ymmärtäneet tilannettani. Tai olivat pelänneet tulevansa itsekin kiusatuiksi.”
Toissa kesänä Kinnusta vuosikaudet piinannut painajainen palasi. Yö toisensa jälkeen hän seisoi koulun verkkoaidan takana ja katsoi, kun pojat olivat hänen kimpussaan. Aidan takaa hän ei voinut auttaa pientä itseään.
Uni oli ahdistava, hän heräsi siihen hiestä märkänä.
Hän palasi Kontiolahdelle. Päiväkodin pihalla hyvät muistot saivat hänet liikuttumaan. Hänen parhaat ystävänsä ovat niiltä ajoilta.
Jakokosken koulun pihalla hän istui autossaan ja itki. Hillittömästi ja pitkään.
”Oli kaunis kesäpäivä. Lopulta sanoin itselleni, että on aika jättää mennyt ja antaa anteeksi. Mielikuvissani jätin pienen itseni kiusaajien keskelle ja sanoin, että kyllä sinä selviät.”
Samalla hän päätti puhua kiusaamiskokemuksistaan. Hän kirjoitti tekstin, ja kajaanilaisen Vaara-kollektiivin vetäjä Eino Saari ohjasi.
Ennen koulujen kesälomaa Kinnusella on vielä edessään yli 60 esitystä, Pohjanmaalla, Lapissa, Karjalassa. Etelästäkin on kysytty.
Viimeinen vartti on varattu keskustelulle.
Kinnunen sanoo tunnistavansa katsomossa istuvat kiusaajat ja kiusatut, kiusaajat helpommin.
”Esityksen aikana hekin hiljenevät ja kovisnaamarit sulavat. Kiusatut usein itkevät.”
Auditoriossa voi kuulla jokaisen nielaisunkin.
”Mä en halua, että kukaan joutuu elämään tän helvetin läpi. Ei oo pakko. Tänään koulun jälkeen kenenkään ei tarvitse pelätä. Tänään se loppuu.”